9+2, baarissa selvinpäin, työhaastattelupohdintaa ja paistettujen silakkafileiden resepti

Lauantaina tulin tehneeksi jotain mitä en ollut tehnyt vielä koskaan ennen elämässäni. Lähdin nimittäin baariin ja vietin luonnollisesti koko illan selvinpäin. Hieman jopa hävettää myöntää etten tosiaan moista ole ennen tehnyt, en vain ole nähnyt siihen mitään syytä. Ajatukseni on aina ollut, että miksi lähteä baariin jos ei aio siellä juoda? Toki voi tanssia, kuunnella musiikkia ja viettää aikaa ystävien kanssa vaikkei joisikaan, itse en kuitenkaan varsinaisesti ole mitään tanssivaa tyyppiä ja jos en juo, niin nään kavereitani silloin mieluummin jossain muualla kuin kapakassa.
Toki olen saattanut joskus kesällä ottaa terassilla jotain alkoholitontakin... Ehkä? Täytyy tosin myöntää, että olen aina jokseenkin nauttinut alkoholin lipittämisestä sosiaalisissa tilanteissa, siitä ei pääse mihinkään. Nyt siitä on kuitenkin luovuttava ja löydettävä tilalle jotain muuta.

Varsinaisesti minun ei ole koko tänä raskausaikana (ainakaan vielä) tehnytkään mieli alkoholia, eikä siitä luopuminen ole siten edes ollut mikään ongelma. Kuitenkin lauantaina päivällä uusi tilanne hieman mietitytti. Mieheni bändillä oli siis keikka jonne oli kutsuttu paljon yhteisiä tuttuja, kavereita sekä ihmisiä joita en ollut koskaan tavannutkaan. Olen aina ollut luonteeltani sosiaalinen eikä uusien ihmisten kohtaaminen ole ollut minulle koskaan mikään ongelma, nyt kuitenkin löysin itseni jännittämästä tilannetta. Kyse ei ollut varsinaisesti edes selvinpäin olemisesta, vaan siitä, että jostain kumman syystä koin, että kun en juo, en voi samalla lailla kuulua porukkaan vaan jään tavallaan ulkopuolelle. Tuo ajatushan on aikuiselle ihmiselle itseasiassa hyvinkin naurettava kun sitä näin järjellä varsinkin jälkeenpäin miettii, mutta siltä minusta tuntui.
Tuntuu kuin joutuisin nyt raskauden myötä jotenkin opettelemaan tuntemaan itseäni uudelleen, kun enää ei voi vain mennä helpoimman kautta tai siitä kohtaa aitaa mikä tuntuu mukavimmalta. Tiedän että raskauteni on vasta hyvin alussa, mutta huomaan kuinka muutokset ajattelussani ja jopa identiteetissäni ovat alkaneet jo nyt. Se on jollain tavalla hyvinkin hämmentävää ja jopa pelottavaa. Näin 27-vuotiaana sitä kun on kuvitellut jo melko hyvin tuntevansa itsensä.
Ilta meni kuitenkin (tietenkin) oikein kivasti, oli hauskaa ja mukava nähdä tuttuja. Väsähdin tosin jo puolen yön aikaan ja otin taksin kotiin kun muilla meno vasta alkoi, mutta se ei todellakaan edes harmittanut. Sain sen mitä tarvitsin. Tajusin että olen kuitenkin edelleen vielä oma itseni vaikken ihan samoja juttuja enää teekään, joskin ehkä hieman varovaisempi ja rauhallisempi kuin ennen.

Huomenna olen menossa heti aamusta työhaastatteluun ja vastassani on se suuri kysymys, kertoako haastattelussa raskaudesta vaiko ei. Pakkohan minun ei millään lailla ole sitä tehdä ja todennäköisesti etuani palvelee paremmin se jos jätän kertomatta. En kuitenkaan haluaisi leimaantua epärehelliseksi, sillä jos saan paikan niin joudun asiam joka tapauksessa luultavasti hyvin pian kertomaan. Nähtäväksi jää mihin ratkaisuun päädyn. Tahtoisin ja tarvitisisin tämän työn kuitenkin niin kipeäksi, että luultavasti en uskalla asiaa vielä paljastaa.

Ja lopuksi sitten täysin toiseen aiheeseen, tein nimittäin eilen elämäni ensimmäistä kertaa paistettuja silakkafileitä! Löysin kaupasta valmiiksi fileoituja hintaan 3€/500g, niin pakkohan niitä oli kokeilla. Itämeren silakoitahan ei raskausaikana kai kovin paljon suositella syötäväksi niiden dioksiinipitoisuuksien vuoksi, mutta päättelin ettei kerta nyt voi haitatakaan.

Ensin leivitin fileet, paistoin ne sitten kullanruskeiksi voi-öljyseoksessa ja syötiin uusien perunoiden ja salaatin kanssa. Voilá! Hyvää oli joskin paiston käry leijui asunnossa sen verran kauan aikaa, ettei tuota ihan liian usein viitsi tehdä.

6 rkl ruisjauhoja (itse käytin grahamjauhoja kun ruisjauhoja ei ollut)
1 tl valkopippuria
1tl suolaa

Ja siinäpä se!