9+0, Yksinäisyydestä

Nyt kirjoitan aiheesta jota varmasti monikin tuleva äiti on jossain vaiheessa raskauttaan tuntenut, mutta ei välttämättä uskalla/halua sanoa sitä ääneen. Nimittäin yksinäisyydestä. Viime päivinä olen havahtunut siihen että sisälläni kasvaa valtava tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne, vaikkein usein varsinaisesti fyysisesti yksin olekaan. Onhan minulla aina mies ja vaikkei kavereita hirveän paljon olekaan, on niitäkin kuitenkin muutama. Se on aina riittänyt minulle, omasta ajasta nauttivalle yksilölle, paremmin kuin hyvin. Olen myöskin koko aikuisikäni viihtynyt jonkin verran paremmin miesten kanssa kuin naisporukassa, mutta nyt tuntuu kuin raskauden myötä ihan kaikki tämä olisi muuttunut. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää miesten kanssa niin paljon keskusteltavaa, yhtäkkiä minulla on sellainen olo että olen jotenkin perustavanlaatuisesti yksin kun en voi/uskalla purkaa näitä vauvajuttuja ihan jokaiselle hyvänpäiväntutulle. Ja ymmärrän oikein hyvin etteivät ne monia kiinnostakaan, ei minuakaan kiinnostanut ennen.

En olisi koskaan uskonut että ajatusmaailmani ja varsinkin tunne-elämäni muuttuisi raskaaksi tulon jälkeen näin radikaalisti. Monena päivänä olen ainakin osan päivästä vähän ahdistunut ja itkuinen vaikken järjellä löydäkään siihen oikein mitään muuta syytä kuin selittämättömän yksin jäämisen tunteen. Perustavanlaatuisestihan minulla on kaikki oikein hyvin, asunto, rakastava mies, koulupaikka ja rahaakin ihan sen verran että toimeen tullaan. Kukaan lähipiirissäni ei kuitenkaan juuri nyt ole vastaavassa elämäntilanteessa kanssani, ja ympärilläni on ylipäätään hyvin vähän ihmisiä jotka olisivat kokeneet raskauden tai vastaavan elämänmuutoksen. Se jättää olon jotenkin tyhjäksi. Kysyin eilen neuvolassa sattuisiko kaupungillamme olemaan mahdollisesti jonkinlaista ensisynnyttäjien (tai muuten vain raskaanaolevien) yhteistä ryhmää/kerhoa, mutta valitettavasti sellaista ei löydy. Minulla olisi suuri tarve ryhmäytyä näiden muiden odottajien kanssa jotenkin jakamaan fiiliksiä, mutta aika vaikeaa se on, kun ei ihan kadullakaan viitsisi ihmisiltä puhelinnumeroita pysähdellä kysymään.

Tietenkin olen iloinen ja onnellinen vauvasta enkä kaikesta tästä huolimatta vaihtaisi tätä raskautta missään nimessä pois. Olisi vain helpompi nauttia tästä ajasta jos ei kokisi tällaista ulkopuolisuuden tunnetta. En kuitenkaan lähitisi tätä fiilistäni mihinkään masennukseen vertaamaan, joinakin päivinä kun en oikein edes ymmärrä miten olin edellisenä niin alakuloinen. Mutta juuri nyt kun tämä fiilis taas iski niin koin tarvetta kirjoittaa asiasta. Ja täytyy myöntää että se helpotti, edes vähän.